Jokaisessa meissä asuu pieni pinnallisuus, joka herää unestaan kiusaten mieltämme aikoina, jolloin emme haluaisi ylimääräisiä vieraita. Tämä olento hiipii sisään kutsumatta eikä vaivaudu ilmoittamaan vierailunsa pituutta. Se tulee ja menee, miten huvittaa. Minun luonani Hän vierailee liiankin usein ja se raastaa hermojani!
Hölmöä ja turhamaista, miten sitä vaan jaksaa katsoa itseään jokaisesta peilistä, joka tulee vastaan! Olen sanonut tästä aiemminkin, mutta tänään huomasin tekeväni sitä koko ajan liikkeellä ollessani. Onko hiukset OK, millainen oli sivuprofiilini, kun nopeasti vilahdin muovisesta seinäikkunasta kävellessäni kadulla. Pelkkää tuijottelua ja arvostelua itseeni kohdistuen. Kyseessä on kuitenkin minä itse, jonka kanssa olisi syytä tulla toimeen. Olenhan itseni mukana läpi elämän.
Alan olla väsynyt negatiivisiin ajatuksiin, jotka valtaavat pään, vaikka olen kieltänyt ajattelemasta niitä pinnallisia ajatuksia itsestäni. Miksi valittaa asioista, joille voi tehdä jotain? Tuossa on lenkkipolku jolle voin mennä juoksemaan vaikka koko päiväksi. Murehdin liikaa ja se painaa mielen alas syvään rotkoon, josta on aika ajoin turhan vaikea kavuta takaisin ylös.
Ryven itsesäälissä ja itken mielessäni tai ääneti tuntien kuitenkin satunnaisten kyynelien valuvan poskea pitkin. Kaippa syy on vaan nämä kuluneet vuodet, joiden aikana kehosta tuli se, joka pilkistää sarkastisesti peileistä. Samalla, kun peilejä vihaa, niin ilman niitä koti ei olisi koti.
...Huomenna uusi päivä ja parempi mieli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti