Katselin ulos ikkunasta ja mietin kulunutta elämääni. Miten paljon siihen on mahtunutkaan tapauksia, jotka ovat saaneet iloitsemaan ja murehtimaan, pohtimaan ja viisastelemaan.
Pienenä olin varma, että olin poikkeava olento maapallolla. Olin jotain erilaista. Luulin miettiväni asioita perinpohjaisemmin, tunsin kosketuksen erilailla ja näin asiat erilailla kuin muut.
Ihmettelin aina äidin pohtiessa ääneen, että onkohan mummo kotosalla, jos hän vaikka rimpauttaisi hänelle. Tai, mitäköhän rouva x puuhailee parhaillaan. Ihan hölmöä miettiä jotain, mikä olisi itsestään selvää! Hehän tekevät juuri sitä, mitä he tekivät silloin, kun viimeksi heidät näimme. "Hohhoijaa...kai aikuisten pitäisi jo tuo tietää, jos minä lapsena tiesin."
Olin aivan varma, että maailma on pysähtynyt kaikkialla, missä en sillä hetkellä ollut. Eihän mitään voinut tapahtua jossain muualla kuin paikassa, jossa olin. Tahdoin nähdä paljon ja elää hetkessä. Loin jo elämälleni suunnan viiden vanhana: Minusta tulisi opettaja ( aivan kuin äidistäni), saisin lapsia täyttäessäni 20v ja menisin isäni kanssa naimisiin! Huih, kun nyt ajattelen suuria suunnitelmiani :). Hoin näet aina, että isä on MUN MIES eikä kenenkään muun! Olin siis aika pitkälti ns. isän tyttö ja jälkeenpäin voin sanoa sen olleenkin niin.
Olin huomionkipeä ja itsepäinen pellavapää sinisine silmineni. En voinut koskaan jäädä toiseksi 3 vuotta vanhemmalle veljelleni. Häviäminen oli kauheinta, mitä tiesin. Loin suunnitelman veljeni voittamiseksi ja halusin olla paras! Vanhempien piti huomata vain mut, mut, mut! Aloin opettelemaan kammarin suuren peilin edessä kikkoja fudispallolla. Tein myös vatsalihasliikkeitä joka päivä, kiipeilin usein pihalla olevaan puuhun tavoitteenani päästä aina vain korkeammalle ja korkeammalle sekä kävin jumppakoulussa tekemässä mitä milloinkin kuperkeikasta volttiin.
Kerran kiipesin parin oksan päähän latvasta. Minua jännitti, mutta olin määrätietoinen: "Latvaan oli päästävä ja kurkotettava pilviin." Oksat kävivät ohuemmiksi ja niiden oli jo vaikea kannatella kevyttä ruumistani. Otin oksasta kiinni ja se katkesi. Päässäni ei tapahtunut mitään. Tunsin vain, kuinka putosin yhä alemmas ja alemmas oksien raapien samalla vaatteitani. Jäin jumiin alimmille oksille ja matkani alas pysähtyi siihen paikkaan.
Tunsin suurta kipua jaloissa ja siksi kävelin kuin puujaloilla. Olin paniikissa katkenneen oksan vuoksi. En itkenyt, en uskaltanut! En uskaltanut vuosiin kertoa äidille putoamisestani, sillä silloinhan äiti olisi keksinyt minun katkaisseen oksan ja olisin saanut torut. Terveydestä viis tai siitä, mitä olisi voinut sattua :)!
Liikunta oli aina tärkeässä osassa päivän rutiineja. Muutenkin halu olla paras sai kipinän jalkojen liikuttamiseen vielä moneksi vuodeksi eteenpäin. Tulevaisuuden tapahtumat onnistuivat kuitenkin kääntämään pienen tytön luonteen vahvuudet heikkoudeksi ja sen vuoksi olen nyt mitä olen.
Kirjoittaminen on tapa keventää ajatusten taakkaa, joten taidanpa jatkaa elämäntietäni joku päivä vähän eteenpäin :). Ties vaikka jotakuta saattaisi kiinnostaa elämä ruoka-/liikuntapäiväkirjojen takana!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti